Miten silmä lajittelee värit

Kolme reseptoria, kaksi periaatetta

Useimmat ihmiset näkevät värit verkkokalvon kolmenlaisten tappisolujen avulla, jotka reagoivat pitkiin, keskipitkiin ja lyhyisiin valon aallonpituuksiin. Thomas Youngin ja Hermann von Helmholtzin 1800-luvulla kehittämä kolmiväriteoria selittää, miksi kolme kanavaa, punainen, vihreä ja näytön kolmas perusväri, voivat jäljitellä suurinta osaa näkyvistä väreistä.

Ewald Hering lisäsi toisen, täydentävän näkemyksen: tappisolujen signaaleja verrataan vastakkaisissa pareissa. Punaista punnitaan vihreää vastaan, keltaista sen vastavärillä, vaaleaa tummaa vastaan. Siksi voimme kuvitella punertavan keltaisen mutta emme punertavaa vihreää. Valokuvaajalle vastavärimalli on hiljaa käytännöllinen. Se selittää, miksi täydentävät parit tuntuvat jännitteisiltä ja miksi kylläisen värialueen tuijottamisen jälkeen näkyy jälkikuva vastakkaisessa sävyssä.

Arvo on runko

Neurotieteilijä Margaret Livingstone kuvaa teoksessaan Vision and Art: The Biology of Seeing (2002), miten suuri osa syvyyden, liikkeen ja tilallisen asettelun havaitsemisesta perustuu valoisuuteen eli vaaleuskontrastiin eikä sävyyn. Kaksi yhtä vaaleaa väriä voi olla näkyvästi erilaisia ja silti vaikuttaa värisevän tai leijuvan, koska näköjärjestelmän reunoista ja syvyydestä vastaava osa näkee ne lähes samoina.

Tämä on vakiintunut periaate, ei tyylillinen mielipide. Siksi harmaasävytesti toimii. Muunna kuva mustavalkoiseksi ja katso uudelleen: jos kohde erottuu yhä taustasta, rakenne on kunnossa. Jos se katoaa, kuva luottaa pelkkään sävyyn, ja tuo luottamus pettää huonoilla näytöillä, tietyissä painotuotteissa ja monen katsojan kohdalla.

Naapurit maalaavat toisiaan

Vuonna 1839 kemisti Michel Eugène Chevreul, joka työskenteli väriaineiden parissa Pariisin Gobelins-kuvakudosverstaassa, julkaisi samanaikaisen kontrastin lakinsa. Hän havaitsi, että vierekkäin asetetut värit näyttävät siirtyvän toisistaan poispäin: harmaa punaisen vieressä saa vihreän sävyn, sama harmaa vihreän vieressä näyttää hieman lämpimältä. Josef Albers muutti tämän Yalen opetusmenetelmäksi ja näytti opiskelijoille, miten yksi väri voidaan saada näyttämään kahdelta ja kaksi yhdeltä.

Kuvantekijälle opetus on nöyryyttävä. Väriläikkää ei voi arvioida erillään. Ihonsävy, joka näyttää oikealta neutraalissa huoneessa, voi näyttää kellertävältä kylläisen seinän vieressä. Taustan värikäsittely voi muuttaa kohteen havaittua väriä koskematta kohteeseen lainkaan.

Vakio ja sen pettäminen

Aivomme pyrkivät pitämään esineiden värit vakaina muuttuvassa valossa. Valkoinen paita näyttää valkoiselta keskipäivällä ja auringonlaskun aikaan, vaikka sen heijastama valo muuttuu voimakkaasti. Polaroidin perustaja Edwin Land tutki tätä 1970-luvulla retinex-teoriansa avulla. Värivakio yleensä auttaa meitä; siksi kamerat tarvitsevat valkotasapainon, mutta silmämme eivät näytä tarvitsevan.

Vuoden 2015 viraalikuva „Mekko” osoitti, mitä tapahtuu, kun vihjeet pettävät. Katsojat olivat jyrkästi eri mieltä sen väreistä, koska he tekivät eri tiedostamattomia oletuksia mekkoon osuvasta valosta. Epäselvä valaistus tuottaa epäselvän värin, mitä valokuvaaja voi välttää tai hyödyntää tarkoituksella.

Suunnittelu jokaiselle katsojalle

Värinäön puutos koskee noin 8 prosenttia Pohjois-Euroopasta lähtöisin olevista miehistä ja noin 0,5 prosenttia naisista. Vuonna 1917 julkaistut Ishihara-levyt ovat yhä tuttu seulontatesti. Yleisimmät muodot heikentävät kykyä erottaa punaisia ja vihreitä.

• Varmista, että tärkeät erottelut säilyvät harmaasävyisinä.
• Yhdistä sävyerot arvo- tai rakenne-eroihin.
• Tarkista kaaviot, infografiikat ja kuvatekstit siltä osin kuin väri kantaa tietoa.

Lyhyt kenttäharjoitus

Ennen seuraavaa muokkausta katso kuvaa kolme sekuntia ja merkitse, mihin silmäsi meni ensin, toiseksi ja kolmanneksi. Kysy sitten, kertooko tämä järjestys tarinan, jonka haluat kertoa. Jos ei, muuta suhteita, eli arvoa, kylläisyyttä ja mittasuhteita, sen sijaan että tarttuisit uuteen sävyyn. Havainto on kielioppi; tarina on se, minkä kirjoitat sillä.